Panssarilaiva Ilmarinen, SA-kuva 1941. Kuvaaja Vilho Heinämies.

Merentutkimusalus Arandan tutkimusmatka suuntautuu tällä viikolla Utöstä etelään. Suomen ympäristökeskuksen, Rajavartiolaitoksen ja Museoviraston asiantuntijat tutkivat vuonna 1941 uponneen panssarilaiva Ilmarisen hylkyä mahdollista öljynpoisto-operaatiota varten. Hylyn tankeissa arvioidaan olevan kevyttä polttoöljyä noin 100 000 litraa.

Panssarilaiva Ilmarisen hylky on merkittävä ympäristöriski. Mikäli se alkaisi vuotaa öljyä, öljy ajautuisi kohti Suomen rannikkoa ja Saaristomerta, jos tuuliolosuhteet olisivat tyypillisiä. Vuotava öljy olisi vaaraksi meriluonnolle”, toteaa projektipäällikkö Tommi Kontto Suomen ympäristökeskuksesta.

Jos tyhjennysoperaatioon päädytään, se on tarkoitus kilpailuttaa ja tehdä vuoden 2024 aikana.

Hylky mallinnetaan jatkotoimenpiteitä varten

Suomalainen panssarilaiva Ilmarinen upposi ajettuaan miinaan. Laivan hylky makaa noin 80 metrin syvyydessä osittain pohjamutaan uponneena. Työskentely tässä syvyydessä asettaa tutkimuksille omat haasteensa.

Tutkimuksen tarkoitus on laatia hylystä 3D-malli jatkotoimenpiteitä varten ja selvittää, miten hylky voitaisiin tyhjentää öljystä. Mallintamisessa käytetään merentutkimusalus Arandan hydroakustisia laitteistoja, ja hylkyä kuvataan lisäksi ROV-sukellusrobotilla.

Matkan aikana otetaan vesi- ja sedimenttinäytteitä hylyn ympäriltä, mutta itse hylkyyn ei kajota. Hylky kuuluu hautarauhan piiriin, mikä on huomioitu tutkimussuunnitelmassa. Mikäli tankkeja päädytään tulevaisuudessa tyhjentämään, hautarauha varmistetaan operaation aikana.

Suomen aluevesillä on lähes kolmekymmentä riskihylkyä

Suomen aluevesillä arvioidaan olevan toista tuhatta hylkyä. Suuressa osassa niistä voi olla jäljellä merkittäviä määriä öljyä tai muita ympäristölle vaarallisia aineita.

Korkean riskin hylkyjä on lähes 30. Ne ovat tyypillisesti ruostumassa puhki tai sijaitsevat lähellä tärkeitä tai herkkiä luontokohteita.

Hylkyjen saneeraus on osa vesiensuojelun tehostamisohjelmaa

Panssarilaiva Ilmarisen tutkimukset ovat osa Hylkyjen saneeraus vesiensuojelun tehostamisohjelmassa -hanketta, joka saa rahoituksen ympäristöministeriön vesiensuojelun tehostamisohjelmasta.

Hankkeen vastuuorganisaatio on Suomen ympäristökeskus ja sen toteuttamiseen osallistuvat erityisesti Merivoimat ja Rajavartiolaitos. Suomen ympäristökeskus vastaa ympäristövahingon vaaraa aiheuttavien hylkyjen seurannasta ja saneerauksesta. Rajavartiolaitos vastaa pelastustoiminnasta Suomen aluevesillä ja talousvyöhykkeellä tapahtuneissa alusöljyvahingoissa ja aluskemikaalivahingoissa ja sovittaa yhteen siihen varautumista. Rajavartiolaitos on aktiivisesti mukana tukemassa toimenpiteitä, joilla vähennetään etupainotteisesti hylkyjen vuotoriskejä, jotta pitkäkestoisilta ja kalliilta torjuntatoimenpiteiltä voitaisiin välttyä.

Hylkyjen saneerausmahdollisuuksia selvittävässä ja saneerauksia toteuttavassa hankkeessa on tähän mennessä saneerattu 4 hylkyä: ruoppaaja Veli Hangon edustalla, kuivalastialukset Hanna-Marjut ja Fortuna Kihdin selällä sekä moottorialus Beatris Iniön selällä. Edellä mainittujen hylkyjen tyhjennysoperaatiot tehtiin Merivoimien toimesta muiden viranomaisten tuella.

Vesiensuojelun tehostamisohjelma 2019–2023 on merkittävä panostus vesien suojeluun. Sen tavoitteena on Itämeren ja sisävesien hyvä tila. Ohjelman toimilla vähennetään maa- ja metsätalouden ravinnekuormitusta vesiin, puhdistetaan hylkyjä öljystä, kunnostetaan vesistöjä sekä vähennetään haitallisia aineita kaupunkien jätevesistä.

HISTORIA: Operaatio Nordwind ja Ilmarisen menetys

Operaatio Nordwind oli hämäysoperaatio, jonka tarkoituksena oli saada puna-armeija uskomaan, että Saksan joukot olivat nousemassa maihin Hiidenmaan ja Saarenmaan saarille mereltä päin. Tarkoitusta varten koottiin 15 aluksen saattue, joka purjehti Utöstä etelään, tarkoituksenaan saada Neuvostoliiton tiedustelu huomaamaan laivat. Operaatio kuitenkin epäonnistui kaikin puolin.

Saattue purjehti etelään 13. syyskuuta 1941 reittiä, jota ei oltu ehditty ennalta raivata miinoista. Päivällä havaittiin Ilmarisen miinanraivaimeen tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun kello 20.30 pimeys koitti ja saattueen piti kääntyä takaisin, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen.

Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa, ja vasemmalta puolelta nousi märssytornin korkuinen vesipatsas. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Saattueen muut laivat pelastivat 132 miestä, ja 271 miestä hukkui. Väinämöisen saattueeseen kuulunut VMV 1, jota komensi jääkäriresluutnantti Siivo Peltonen, ajoi ympäri pyörähtäneen laivan kylkeen ja poimi kuivin jaloin sen köliltä 57 miestä. Merestä noukittiin 75 miestä. Laivaston komentaja kommodori Eero Rahola ja rannikkolaivaston komentaja sekä Ilmarisen päällikkö komentaja Ragnar Göransson olivat selviytyneiden joukossa. Pelastuneiden joukossa oli myös aluksen tulenjohtoupseeri, luutnantti Viljo Revell, josta myöhemmin tuli yksi Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä arkkitehteja.

Ei tiedetä varmuudella, mistä uppoamisen aiheuttanut miina oli peräisin. Yksi mahdollisuus oli, että Tallinnan edustalle kesäkuussa 1941 lasketusta miinakentästä oli irronnut yksi miina, joka aluksi tarttui Ilmarisen miinasuojaan. Pitkään siellä raahauduttuaan miina ehkä joutui jyrkässä käännöksessä laivan alle, jolloin se irtosi ankkuristaan ja iski aluksen pohjaan.

Erikoista pelastuneiden ja kaatuneiden suhteessa on se, että moni komentosillalla tai märssyssä, siis avoimessa tilassa, olleista hukkui, kun samaan aikaan huomattava määrä miehiä selviytyi ulos syvältä panssarikannen alta: tulenjohtokeskuksessa olleet kesävänrikki (merikadetti) Osmo Juvela ja luutnantti Teuvo Vaissi, radiopursimies Tauno Rannila sekä putoamakellon hoitaja ylimatruusi Erkki Lyttinen; vielä syvemmältä eli perätornin ammussäiliöstä, käytännössä potkurien yläpuolelta, pelastui matruusi Taito Hämeenniemi. Nämä miehet säilyttivät malttinsa ja onnistuivat pääsemään ns. pelastusventtiilille eli juuri pelastautumiseen tarkoitetulle, hiukan normaalia kookkaammalle ikkunalle, josta he pääsivät mereen. Heillä riitti myös malttia riisua liiat vaatteet ja saappaat tai aluksella hyvin suositut raskaat hiihtokengät ennen poistumista sekä kerätä kelluvaa tavaraa avukseen. Muutamat miehet, mm. radiomestari Matti Tiusanen, joutuivat veden varaan täysissä vaatteissa, saappaat jalassa ja jopa raskas trenchcoat-sadetakki yllään, mutta maltilla he keräsivät kelluvaa hylkytavaraa ja pelastuivat.

Samoin tykkitorneista pääsi ulos useita miehiä, muun muassa keulatornin päällikkö luutnantti Lasse Öhrling (myöh. Örö) sekä tornimestari, sotilasmestari Armas Nirola, jotka sattuivat olemaan tupakkatauolla keittiöneteisessä lähellä tornin ulko-ovea räjähdyksen tapahtuessa. Heillä ei myöskään vapaahetken johdosta ollut palveluksessa normaalisti käyttämiään, päähän hihnoilla kiinnitettyjä puhelinlaitteita, jotka koituivat monen muun muassa märssyssä tai komentosillalla olleen surmaksi tilanteen nopean kehityksen johdosta.

Ilmarinen upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet kaksi tehokkainta mahdollista pelastusalusta – jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo – ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten.

Muut saattueen alukset kääntyivät takaisin ja pääsivät turvallisesti saariston suojaan. Pääosa eloonjääneistä sijoitettiin uuden Äänisjärvelle perustetun laivasto-osaston miehistöksi, jossa he palvelivat kesään 1944 saakka. Muutamat upseerit, kärjessä luutnantti Örö, palvelivat sittemmin sukellusveneissä niiden palvelusajan loppuun. Örö toimi sittemmin Loviisan Meripelastusyhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana.

Voimassa olleen sotasensuurin vuoksi Ilmarisen tuhosta ei kerrottu julkisuudessa mitään sen tapahduttua. Tapaus onnistuttiin tuoreeltaan salaamaan myös Neuvostoliitolta; suomalaisten tiedustelutietojen mukaan Virossa ja Hangossa olleilla puna-armeijan joukoilla ei ollut mitään tietoa suomalaisten alusten liikkeistä Suomenlahden suulla syyskuun 13. päivän aikana.

Tapahtuneesta liikkui kuitenkin huhuja ja Ruotsin sanomalehdet kirjoittivat asiasta, vaikka ne eivät olleet saaneet tiedoille minkäänlaista vahvistusta. Totuus alkoi paljastua viikkoa myöhemmin, kun sanomalehtiin ilmestyi suuri määrä meriupseerien, matruusien ja merisotilaiden kuolinilmoituksia, joissa kaikissa oli sama kuolinpäivämäärä ja maininta “kaatunut merellä”. Neuvostoliiton uutistoimisto TASS kertoi uutisissaan Ilmarisen tuhosta viikkoa sen jälkeen väittäen, että alus oli uponnut “laivastoyksikköjemme hyökkäyksen aikana”.

Viimeinen elossa ollut Ilmarisen tuhosta selvinnyt oli matruusi Esko Vallin, joka kuoli 97-vuotiaana 13. joulukuuta 2019 ja siunattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Porissa 18. tammikuuta 2020.

ILMARINEN

Rakentaja	Crichton-Vulcan, Turku
Laskettu vesille	9. heinäkuuta 1931
Palveluskäyttöön	17. huhtikuuta 1934
Poistui palveluskäytöstä	uponnut osuttuaan miinaan 13.9.1941
Tila	hylky
Tekniset tiedot
Uppouma	3 900 t
Pituus	93 m
Leveys	16,9 m
Syväys	5 m
Koneteho	dieselsähköinen, 3 500 kW
Nopeus	15 solmua
Aseistus
Aseistus	4 × Bofors 254 mm 8 × Bofors 105 mm 4 × Vickers 40 mm 2 × Madsen 20 mm